Sen voi sanoa, että oli hirmuinen ikävä Miniä! Välillä kun olin lääke- ja huumehouruissa, niin kuvittelin Minin makoilevan milloin jalkapäädyssä, milloin kainalossa ja joskus myös pöytätasolla. Kun olin selvinnyt pahimmasta ja päässyt teholta osastolle, tuli samalla myös mahdollisuus Minin näkemiseen sairaalan pihalla, ja sehän piti sitten toteuttaa heti kun hoitajat antoivat luvan.
Ensimmäisellä tapaamiskerralla Mini ei ollut alkuun tunnistaa edes minua. Ilmeisesti siskon lainatakki, sairaalahajut ja muuttunut ääneni hämäsivät sitä alkuun. :D Toisella kerralla, kaksi päivää myöhemmin, Mini oli jo paljon iloisempi ja hyppäsi jopa pyörätuoliin kyytiin pari kertaa! Sain latailtua pienen videopätkänkin tapaamisesta, olkaapa hyvä. :D
Nyt kotosalla Mini ensi alkuun hieman murjotti poissaoloani, mutta nyt se on jo aikalailla oma itsensä. Harmittaa vaan hirveästi, kun ei kunto riitä sen kanssa lenkkeilyyn vielä! Pieniä kävelylenkkejä ollaan saatu tehtyä, mutta siihen se on sitten jäänytkin. Onneksi vanhemmat ovat hoitaneet ulkoilutusta ja Mini saanut purettua energioitaan.
Meidän olis tarkoitus aloittaa huomenna agility, ja kieltämättä vähän jännittää! En jaksa vielä kunnolla juosta (itse asiassa en ole juossut kertaakaan sairaalareissun jälkeen) ja ääni on vielä aika kehno johtuen siis äänihuulihalvauksesta. Ja asiaahan ei helpota yhtään se, että aloitan uudessa ryhmässä aivan vieraalla vetäjällä. Saa nähdä siis mitä huomisista treeneistä tulee!
